Rauhaiseloa tammikuun pakkasissa

Wiivin 9-viikkoinen tyttöpentu FIN*Marmatin kissalassa

Joulupukki toi meille digijärkkärin, jonka testauksesta meillä on pääsin huolehtinut Veera. Itsekin olen jonkun otoksen räpsäissyt automaattiasetuksilla ja nämä vähätkin tulokset ovat jo paljon parempia kuin vanhalla uskollisella digipokkkarilla otetut. Pitäisi vielä ottaa aikaa ja käydä koko vempele massiivisen käyttöohjeen kera läpi, että osaisi käyttää muutakin kuin autoa. Mutta kuten eräs työkaveri muinoin lausui "Kuka sitä nyt manuaalia alentuu lukemaan?" on minulla näiden käyttöohjeiden suhteen valitettavasti laiska linja. No, pakkohan se joskus on tehdä. Viimeistään siinä vaiheessa, jos ja kun hartaasti odotetut pennut joskus syntyvät.

Kävimme Annikin luona loppiaistiistaina. Shun nautti täysillä, kun pääsi tapaamaan äitiään ja muita koirakavereita. Jopa umpihanki ei nappulaa vaivannut, kun sinne syöksyttiin kamujen perässä. Että osaa pienessä koirassa olla virtaa. Kolmisen tuntia pikkuneiti jaksoi touhuta täysillä. Hauskinta seurattavaa oli Shunin ja Wiivin 9-viikkoisten pentujen painiminen. Tämä olikin Shunille jotain uutta: kissa joka painii ja leikkii, eikä vain hyppää saavuttamattomiin, kun leikki käy vähänkin rajuksi.

Tuossa Wiivin pentueessa on todellisia sydämenmurskaajia. Meikäläistä on ihan pentueen syntymästä lähtien sykähdyttänyt mustavalkoinen tyttö, jolla on ihana valkoisen jakauma. Tällä neidillä on valkoinen leuka ja pieni valkoinen kauneuspilkku nenun toisella puolella, sekä valkoinen kaulus ja tossut. Harmi, kun nassikka on niin läheistä sukua meidän kissoille. Näin pienessä kissayhteisössä pitää yrittää edes etsiä kissat vieraista linjoista, vaikka kuinka ihastunut onkin. Vierailusta otettiin kolmisensataa kuvaa, jotka näköjään sitten epäonnistuivat tumpelon kameran käyttäjän vuoksi. Urheilukuvaohjelmalla tuli tulokseksi mitä mielikuvituksellisimpia möykkyjä.

Hertta mouruaa säännöllisesti kahden viikon välein jo alkusyksystä lähtien. Pillereille en neitiä halua laittaa, joten astutusmatka on nyt suunnitteilla tammikuun loppupuolelle. Olisin mielelläni odotellut vielä pitemmälle, mutta noin ahkeraan juoksevan kohtutulehdusriski alkaa olla jo melkoinen. Painokaan ei enää nouse kollien perään haikaillessa. Pitää vain toivoa, että sulholassa käynti onnistuu ja tuottaa tulosta. Olemme sopineet, että Hertta tulee meille odotusajaksi, synnyttämään ja kasvattamaan pentunsa, kun sijoituskodissa on onnellisesti tulossa toisenlajista perheenlisäystä.

Tämän vuoden näyttelykalenteria on alustavasti silmäilty. Kaikki on nyt kiinni tuosta toivotusta pentueesta, sillä emme lähde näyttelyihin silloin, kun meillä on tuleva äippä tai pennut kotona. Jos olisikin tilat eristää näyttelyissäkävijät nuorista perheistä, olisi tilanne toinen. Kempeleelle kyllä tekee mieli lähteä, kun siitä on tullut jo jonkinlainen perinne. Saisi siinä samalla pusia ja halailla Nikkeä ja Jesseä.